Yksi kommentti

Huomenta. Mulla alkoi tänä aamuna kirjoitussydän sykkimään. Heti heräämisen jälkeen selasin rutiininomaisesti puhelimen läpi ja huomasin äitini laittaman kommentin eilen päivitettyyn profiilikuvaani.

(Ja ennen kun lopetat lukemista kesken ja mietit mielessäsi, että onko ton ihmisen elämä todella noin tyhjä, että täytyy murehtia kommenteista jossain naamakirjassa, niin lue hiukan eteenpäin ;)... )

Katsoin kommentin ensin unenpöpperössä ja jätin vastaamatta siihen mitään. Sitten tuli viestiä muutamalta ystävältä kummaksuen,että kuinka tai miksi,äitisi kommentoi kuvaasi noin?
Vapaasti muotoillen kuvassa mainittiin, että hiukseni on kivat,mutta suu näyttää ihan mummoni suulle. Tässä vaiheessa kaikki kunnia mummolle,mutta eihän jälkimmäinen huomautus ollut positiivissävytteinen,kun se oli lauseeseen noin muotoiltu. Olen herkkä ihminen toki,mutta sivuutin kommentin sisällön täysin siihen saakka,kunnes ulkopuolinen huomautti asiasta. Se sai ajattelemaan asiaa ehkä laajemmin ja myös kummeksumaan kommentin sisältöä.

Monet ihmiset ovat pitkän aikaa saattaneet heittää välillä vitsikkäästi juttua siitä,kuinka en hymyile "missään" kuvissa suu auki kunnolla tai kuinka on huulet törröllä. Nyt kun se on (tai on ollut) muodikastakin,niin en usko olleeni ainoa joka on saanut aiheesta nälvivää kommenttia osakseen. Tietysti jokaisella on tarkoitus näyttää kuvissa mahdollisimman hyvälle,mutta syy miksi en hymyile niin, että hampaat näkyisi on yksinkertaisesti se, että vihaan hampaitani.

Ne on ihan vinksin vonksin. Väitän itseni olevan aina suurinpiirtein huoliteltuna liikenteessä ja hampaat ei vaan sovi muuhun olemukseen ei sitten mitenkään. Olen iloinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen kaikin puolin,mutta väistämättä uusien ihmisten seurassa, mietin hymyillessä tai nauraessa usein hampaideni näkymistä.

Vampyyrikulmahampaat ei vaan istu suuhun eikä sovi lookkiin. Nuorena olin liian cooli hammasraudoille, mutta ehkäpä odotan sitä päivää kun rikastun ja hoidatan ne vihdoin kuntoon.
Välillä niiden kanssa pystyy elämään ja välillä ei. Niin esteettisesti kuin hammassäryltäkin. Puhtaat, valkoiset ja muuten siistit hampaat suussa siksakkina siis.

Uskon vahvasti, että meillä jokaisella on omat ongelmamme ulkonäön suhteen, ja joko niitä yritetään peittää kuviin tai sitten vaan korostaa parempia puolia, jotta nämä erheet ei niin kiinnittäisi huomiota. Siispä mietitään jatkossa, onko ne meidän letkautukset niin loppuun asti mietittyjä ja pidetään mölyt mahassa. Hampaani tai hymyni ei sen kauniimmaksi kommentin jälkeen tai sitä ennen muutu,joten helpompi olisi vain jättää sanomatta. On totta, että kuviahan laitetaan tavallaan arvosteltavaksi sosiaaliseen mediaan,mutta uskon myös, että siihen on tarkoituksensa,miksi esimerkiksi facebookissa on vain tykkää- nappi. Joku joskus sanoo fiksusti,että jos ei oo mitään hyvää sanottavaa, niin kannattaa jättää sanomatta :)

Kuka meille siis lopulta luo riittämättömyyden tunnetta ja ulkonäköpaineita? Sosiaalinen media vai omat vanhemmat? Onko pahimpia kriitikoita ulkopuolinen ja tuntematon eri kulttuurinen trolli kommentoija, vai se ihminen, joka sulle itsellesi on tärkeä ja merkitsee?

Itse en mieltäni tästä sen kummemmin pahoittanut ja aion jatkossakin kulkea pää pystyssä ja räpsiä niitä suu tötteröllä kuvia aina silloin tällöin, mutta samalla oon laajemmin ja yleisesti ajateltuna sitä mieltä,että vanhemmat ei lastaan saisi ulkoisesti arvostella. On se sitten isä tai äiti. Jos et kelpaa vanhemmillesi sellaisena kuin olet ja kasvat siihen käsitykseen,että jotkut asiat sussa ovat huonoja,niin miten voit koskaan oppia hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet? Tai uskoa siihen,että joku muukin rakastaa sua juuri siksi, että olet sinä?

Toivottavasti herätti ajatuksia,niin lapsille, aikuisille kuin aikuisille lapsillekkin!

Omaan silmään just mun lapsi on täydellinen tuollaisena kuin on.

Mukavaa viikonloppua jokaiselle!

Mummon suulla tai ilman! :)

-J

Aika avata taas suuta

Hei kaikki. Suunnitelmat muuttuu, aikataulut paukkuu ja kirjoitukset blogiin jää. Aiheita on etukäteen mietitty ja myöhemmin ei olekkaan kirjoitukseen vaadittavaa fiilistä. Tulee taukoa. Näin ollen uudelleen kirjoittaminen on aina vaan vaikeampaa. Kirjoittamisen ei pitäisi tuntua pakkopullalta, eikä siitä ainakaan saisi stressata (niin kauan kun blogi ei maksa leipää pöytään) , joten olen jättänyt kirjoittamatta.

Nyt ajattelin vaan kertoa vähän kuulumisia,mitä meille kuuluu, kuinka sekä pikkumies että riiviökoira on kasvanut. Myöhemmin paneudun sitten ajan kanssa paremmin parisuhde-aiheeseen jälleen ja toteutan sekä julkaisen viimein osalle lupaamaani kyselyn parisuhteisiin liittyen. Eli ei,en siis ole unohtanut. :)

Tänne kuuluu oikein hyvää ja seesteistä. Jos asuisi muumitalossa,talon ovia ei tarvitsisi lukita, aikuisia miespakolaisia ei pitäisi pelätä joka kulman takana ja ei olisi niitä jokaiselle varmasti tuttuja ja ainaisia rahahuolia. Pakolaistilanteeseen ei voi vaikuttaa kukaan yksityishenkilö, joten yritin ottaa härkää sarvista ja alkaa työstämään jälkimmäistä. Lapsiperhe, kotihoidontuki ja laskuja ovista ja ikkunoista. Sounds nice - or not?

Mulla oli alusta asti suurena haaveena Maxin kanssa olla kotona ensimmäinen vuosi ja nähdä vierestä jokainen uusi opittu asia itse, eikä hoitotädiltä kuullen. Jokainen äiti-ihminen jota tunnen tai tiedän,on enempi tai vähempi harmitellut jälkikäteen sitä, kuinka on lähtenyt 'liian aikaisin' töihin. Kyllähän niitä töitä ehtii tehdä. Mutta ehtiikö lapsen kasvua ja uusien juttujen opetteluita tehdä myöhemmin?

Helppoa kotona olo ei ole ollut. Oon itse tottunut vetämään kaiken aina sata lasissa. Joko kaikki tai ei mitään. Ei oo olemassa 50% kun on vaan 0% tai 100%. On se sitten urheilu,uusi projekti,työ tai mikä tahansa. Kultainen keskitie olisi mahtava löytää ja oppia, mutta taidan olla ainakin vielä siihen liian levoton sielu. Tämmöisen höyryjunan on toisaalta ollut ihan hyvä joutua hetki vaan olemaan, mutta kyllä nyt alkaa jo pienen kaksion seinät kaatumaan päälle. Nyt kun on ollut kotona,huomaa entistä enempi,kuinka sosiaalinen ihminen on. Kun mies tulee illalla töistä,saa se kaivaa valmiiksi korvatulpat. Päivä lapsen ja koirien kanssa kotona on täysin eri asia ja  vastakohta sosiaaliselle kanssakäymiselle toisten aikuisten kanssa. Niinpä ilmoitin vihdoin itseni työttömäksi työnhakijaksi. Hui.

Max kävelee ja välillä jopa juoksee hurjaa vauhtia eteenpäin. Sanoja muodostuu ja asiaa on kovasti. Pottaa aletaan harjoittelemaan, ruoka menee toistaiseksi äidin avustuksella tai omin käsin suuhun, mutta silti.. on se jo niin iso. Reipas ja monessa asiassa kovin omatoiminen. Ja silti taas niin pieni vauva.

Kyllähän lapsi tykkää olla hoidossa ja kavereiden kanssa,mutta entä jos äiti ei siitä tykkääkkään (heh)? Voisko toisen pistää rinkkaan selkään ja kantaa mukana joka paikkaan aina 20 ikävuoteen asti? No ei onneksi. Nyt täytyy vaan alkaa pikkuhiljaa omassa tahdissa katsomaan itselle mieleistä työtä ja sitten kun semmoinen on löytynyt,niin järjestää pojalle hoitopaikka. Miksi nykyään kaiken tutun ja turvallisen vaihtaminen uuteen on vaan niin vaikeaa ja pelottavaa?

Ihastuitko Maxin ja Petunian kuviin? Meillä kävi ystäväni Katri tässä välissä räpsimässä kuvia Maxista ja Petuniasta. Laitan teillekkin muutaman kuvan tänne.

Katrilla on vielä tämän viikon huippuedullinen tarjous voimassa.. voin suositella! Käy kurkkaamassa alla olevasta linkistä! :)

https://m.facebook.com/KatriKallioPhotography

Sitten loppuun palautetaan teidät jokainen vielä maanpinnalle,ja todetaan miten paljon kivempi on katsella kuvaajan ottamia kuvia,kuin puhelimella räpsäistyjä.. hehe. Tässä kuitenkin kaksi kuvaa Petuniasta eiliseltä, kasvanut jo niin kovasti yllä olevista kuvista muutamassa viikossa!

Mukavaa viikonjatkoa!
-J

Luopuminen

Tän viikon piti keskittyä... Tarkoitan siis, viime viikon.. piti keskittyä parisuhteisiin ja sen ruotimiseen,mutta tähän väliin on ensin pakko saada purettua tämän hetken ajatukset tekstiksi.

En ole kertonut täällä blogin puolella vielä, mutta omistan hevosen. Kirjoitin aiemmin muutama vuosi sitten blogia ja pääosin se kertoikin hevosestani Kaaposta. Ajattelin kuitenkin rajata Kaapon pois tästä blogista,koska se oli kirjoituksen alotusvaiheessa jo myynnissä. Miksi esittelisin hevosen joka hetken päästä ei olisi enää minun? Viime kuukaudet olen enempi tai vähempi yrittänyt hokea 'poissa silmistä- poissa mielestä' mantraa. Ei se silti toimi. Vaikka tallilla ei pääsisi käymään, on se silti mielessä päivittäin.

Kuva: Katri Pintamo-Kenttälä

Lähdetään liikkeelle siitä, miten meillä on Kaapon kanssa mennyt lyhykäisyydessään yhteiselo ja miksi siitä nyt joudun luopumaan.
Kaapo tuli mulle reilu kolmisen vuotta sitten. Alkuun laitumelle kiikosiin ja siitä siirryttiin Pirkkalaan. Pidettiin hyvän ystäväni kanssa kaksisteen tallia ja hoidettiin itse hepat. Siinä kerkesi luomaan tiiviin suhteen hevosen kanssa.

-Tuntui että se tiesi tasan tarkkaan mitä ajattelen,ennen kuin itse tiesin.-

Harjoiteltiin ratsun alkeita. Mulle tullessaan K osasi mennä lujaa tai todella lujaa. Se oli ylipainoinen,huonokuntoinen ja ihan koheli. Nyt se on itselle ja monelle muulle toimiva peli jonka kanssa voi omien mittauhteiden puitteissa tehdä mitä vaan. Toimii joka tilanteessa.

Välillä haukattiin vähän pahemmin maata ja syötiin hiekkaa,otettiin lievä aivovamma muistoksi (käyttäkää te fiksut kypärää!) ja vietettiin muutama hassu yö tayssissa. Nää kaikki yhdessä ja erikseen teki siitä niin rakkaan. Mikään ei tuntunut maailmassa niin terapauttiselle,kuin saada Kaapo alle,tuntea sen lämpö ja energia ja lähteä sinne minne huvitti. Se vapauden tunne ja fiilis.

Näihin aikoihin työskentelin vielä lentokentällä. Entinen kaverini luovutti minulle koiransa, chihuahua Fidelin josta tuli uusi perheenjäsen. Tätä tuskin kumpikaan osapuoli ehti kovin pitkään silloin miettiä. Mulla oli siis kaksi koiraa ja hevonen. Hepan hoidon jouduin ulkoistamaan tuolloin ja ottamaan myös liikutusapua. Aika ei vaan enää riittänyt niin kuin halusin ja työkaverit kuittaili muutamaan otteeseen töissä siitä,kun saavuin minuutin tai pari myöhässä, heinää hiuksissa ja mutaa housujen lahkeissa. "-sori, hevoset karkasi" heh.

Tällä kokoonpanolla sitten lähdin rakentamaan omaa elämää ja ei aikaakaan kun raskaustestiin tuli kaksi viivaa. Hypätään maxin syntymän yli. Hoidin siis alusta lähtien yksin kaksi koiraa ja vauvan. En tiedä kuinka moni on ollut samassa tilanteessa,mutta helppoa se ei ole. Ei ollut ainakaan tällä kokoonpanolla.

Max oli 9kk ikäinen kun maailman rakkain ja parhain Missy-koirani puri tätä käteen. Jouduin eristämään koiran kylpyhuoneeseen pienehkössä kaksiossa aika ajoin,kun Max oli liikenteessä. Vaikka koira onkin ollut aiemmin,niin ihmisiin ei saa kajota. Eikä ainakaan Maxiin. Asia raastoi sekä minua, että varmasti myös koiraa. Jotain oli keksittävä ja siinä vaiheessa uuden kodin etsiminen ei tullut enää mieleen Missyn vahvan läheisriippuvaisuuden sekä muiden pienten vanhuusvaivojen takia. Niinpä se lähti ikiuneen. Yksi vaikeampia päätöksiäni tähän asti. Valintoja.

Meidän pieni perhepotretti, odotin tuolloin Maxia.

Missy sai elää kuitenkin hyvän elämän 9-vuotiaaksi asti ja sai nukkua pois oman ihmisen syliin.
Tuolloin oli pakko pitää pakka kasassa,pää kylmänä,purra hammasta ja tulla lopetusreissulta takaisin kotiin Maxin luo ja hymyillä ja jatkaa leikkejä siitä mihin aamulla jäätiin.

En oikein antanut itselleni lupaa surra vaikka tein sitä tosin jo aika paljon ennen h-hetkeä. Vietimme ihanan viikonlopun yhdessä täysin koiran ehdoilla, paikoissa joissa se viihtyi.

Nyt olisi taas kerran edessä toinen luopuminen. Kaapon myynti ylihuomenna.
Herra K löysi mitä mahtavimman paikan ihanan 9v tytön ja tämän perheen luota alle tunnin matkan päästä meiltä. Sitä en tiedä pystynkö koskaan K:ta mennä uudestaan paikan päälle katsomaan huomisen viennin jälkeen. Toivottavasti rohkaistun ja saan kerättyä itseäni sen verran.

Monille herää varmasti tässä vaiheessa mieleen kysymys, miksi luovun Kaaposta?

Mammalomalle jäädessä ei ollut enää mahdollisuutta pitää autoa, ja talli jossa K on,sijaitsee minulta noin 30km päässä. Näin ollen ennakoin tilanteen. Jokainen äiti tietää että vanhempainpäivärahalla saatika sitten kotihoidontuella yksineläjänä ei elätä ja maksa enää hevosen kustannuksia.

Ajattelin siis etsiä hepalle ylläpitäjän. Löysin. Vuoden minua nuoremman naisihmisen Tampereelta. Kaikki vaikutti lupaavalta ja sopimus tehtiin seuraavaksi vuodeksi,jonka jälkeen minulla olisi mahdollisesti taas talous sen mukainen että pystyisin Kaaposta huolehtimaan. Jos ei, niin sopimusta olisi varmaan jatkettu.

Kaapo jäi samalle tallille jossa minulla oli, ja näin ollen antoi itselle varmuuden siitä, että hoitoon voi edelleen luottaa ja se on hyvää. Sekä että joku tuttu katsoo vähän päällepäsmärinä tämän ylläpitäjän perään.

Kului kolme kuukautta ja olin yhteydessä tallinomistajaan. Vähän puun takaa selvisi,että ylläpitäjä ei ole maksanut kahden viime kuukauden vuokria, mutta oli silti saanut kahden Kaapon vuokraajan maksut kaikilta kolmelta kuulta. Siinä vaiheessa tippui leuka alas. Asioita pyöritettiin hetki ja yp selitteli toinen toistaan sekaisempia sepustuksia jokaiselle osapuolelle parin viikon verran,kunnes katosi kuin kiven alle. Muutaman päivän jälkeen esti meidät jokaisen sosiaalisessa mediassa sekä puhelut. Aikani yritin tavoitella ko henkilön vanhempia yms jotta asia oltaisiin saatu hoidettua nätisti. Ehdotettiin osamaksuja yms. Mutta ei.

Olin perintätoimistoon yhteydessä ja selvisi, että tällä nuorella naisella on hirveitä määriä euroja ulosotossa. Koskaan en siis tulisi saamaan mitään. Mahtavaa.

Ei siinä sitten muu auttanut kun pistää leuka rintaan ja tehdä myynti-ilmoitus, jotta toisen aiheuttamat kulut saisi kuitattua.

Onneksi nyt löytyi hyvä koti ja siitä olen enempi kuin iloinen. Silti samaan aikaan erittäin surullinen ja katkera siitä,miksi joudun rakkaasta hevosesta luopumaan näin. Se on varmasti paras vaihtoehto kaikille,mutta päätös myymiseen ei silti tullut minulta itseltä. Minä en saanut sitä valita.

Kuva: Katri Pintamo-Kenttälä

Luopuminen. Mitä se on omalla kohdallani? -Se on sama kun joku raastaisi rintaa raastimella,läpsisi avokämmenellä poskille ja kieltäisi itkemästä. Kyselyt ja ivailut ihmisiltä,jotka ovat seuranneet elämääni viimeiset kahdeksan vuotta vain Facebookin välityksellä tuntuvat neulanpistoilta kylkiin. Ei siksi, että heidän mielipiteillään olisi väliä,ei siksi, että tarvitsisin tai tahtoisin heiltä tukea tai hyväksyntää, vaan siksi, että olen edelleen niin rikki, surullinen ja vihainen tästä kaikesta.

Kapinoin itse itseäni vastaan,enkä missään nimessä muuttaisi elämääni äitinä,mutta sen mukana tuomat päätökset ja valinnat eivät ole aina olleet helppoja. Tai tuntuneet reiluilta minua kohtaan.

Ja nyt vedettiin vielä höplästä. Suututtaa, että yritän itse kaiken tämän jälkeen ajatella positiivisesti asioista ja ihmisistä,antaa jos nyt en anteeksi,niin ainakin heittää sotakirveen menemään ja sitten ihmiset tulevat kyseenalaistamaan minun toimiani. Näin kävi siis hetki sitten instagarammin kautta, kun eräs nuori naishenkilö tuli kauniisti sanottuna "heittämään rojut römpsästään" kasvoilleni. Myönnettäköön tähän,että olen itse saattanut hiukan alentua samaan hommaan joskus hänen kohdallaan... 8 vuotta sitten. Toivotaan että jokainen meistä joskus kasvaisi ja saisi vähän uutta perspektiiviä ajattelutapaansa. Asiat on helppoja siihen asti,kun sukulaiset ja läheiset asuvat samassa paikassa ja saat hoitoapua halutessasi niin lasten kuin karvaistenkin lasten kanssa, mutta mites käy kun olet niiden kanssa yksin?

Loppuunvetona vielä, luopuminen on itselle pahin kirosana ikinä. Pelkoni liittyvät aina tavalla tai toisella läheisteni,eläinten tai tuttujen luopumiseen.
Yritetään antaa rakkautta niin eläimille kuin ihmisille,silloin kun ne meidän kanssa ovat. Eikä arvostella ihmistä,joiden elämästä et tiedä kuin ulkokuoren. Kysyvä ei koskaan ole tyhmä,ja näin ollen asiallisia kysymyksiä saa heitellä aina aiheesta kuin aiheesta myös tähän suuntaan. :)

-Jonna

Ollaanko vai eikö olla? Osa l

Parisuhteet. Niitä löytyy yhtä lailla erilaisia kuin meitä ihmisiäkin. Toiset ovat enempi toistensa kaverit, asutaan kommuunissa ja heitetään tyttö/poikaystävän kanssa ylävitoset kun nähdään ja jaetaan ilot sekä surut. Sitten on vastakohtaisesti olemassa toisilleen täysin omistautuneita rakkauden kyyhkyläisiä, jotka unohtavat parisuhteen aikana läheiset ja ystävät. Ei ole muuta kuin minä ja hän. 

Jokaiselle löytyy varmasti vastapari,täysin erilainen puolisko joka tasapainottaa ja mahdollisesti rauhoittaa sinun piirteitä, mahdollisesti haastaa sinua aika ajoin tai sitten soulmate joka on kuin sinä mutta vaan vastakkaista sukupuolta.
Monesti meillä on jonkinlainen laatikko,mihin sinkkuna ollessa halutaan lokeroida miehet tai naiset. Jokaisella meistä on "SE miestyyppi/nainen" joka iskee, osuu ja joskus jopa uppoaa. (Älkää miettikö tätä pelkästään seksuaalisesti).

Parisuhteeseen saatetaan ajautua milloin mistäkin syystä. Toiset etsii etsimällä ja joku huomaa vaikka pitkän kaveruuden jälkeen tunteiden leimahduksen,täysin suunnittelematta. On kaiken maailman tindereitä ja hot or notteja joista etsitään mahdollisesti vain seuraa vällyjen väliin ja sitten huomataan viikon päästä lauantaina,että kas. Hammasharja on ilmestynyt vessan kaappiin. Hups. Näinkin siinä voi käydä.

Tällä viikolla haluan perehtyä parisuhteisiin. Eri ihmisten eri mielipiteisiin. Herättää keskustelua aiheesta ja kuulla mielipiteitä.

Itse oon tämän hetkistä parisuhdetta lukuunottamatta ollut vain kerran "kunnon suhteessa".
Suhde oli siis ensimmäiseni ja siinä kasvettiin niin yhdessä kuin lopulta erikseen. Meistä minä olin varmaan yang ja entiseni ying. Olimme täysin toistemme vastakohdat,mutta arvomme perheen, harrastusten ja elämänkatsomuksen suhteen olivat samat. Olin monissa asioissa selvästi meistä se vahvempi. Herkkä, mutta kunnon matami -hah. Olin joustamaton,en katsonut asioita monesti kuin omasta näkökulmasta ja oli vain yksi tapa tehdä asiat -minun tapani.

Olimme kihloissa,asuimme yhdessä ja mm äitini "kadehti" hiukan sitä, että kaikki oli täysin mallillaan ja meillä oli kaikkea mitä halusimme. Uskaltaisin jopa väittää, että olimme aika materialisteja tuolloin.
En arvostanut pieniä tekoja. Määrittelin onnen rahassa ja esineissä. Vingutin visaa ja olin onnellinen. Jos oli huonoja päiviä, lähdimme shoppailemaan. Tällä en missään nimessä halua vähätellä tai halveksua suhdettamme, se oli hyvä. Mutta se ei riittänyt. Piti nähdä ja kokea muutakin. Halusin että joku haastaa minut ja sanoo minulle ei. Kieltää asioita minulta eikä anna hyppiä seinille. Olin hiukan kapinoiva teini vielä tuolloin.

Eron jälkeen elin hurjaa vaihetta. Hukkasin itseni ja tein vääriä valintoja. Entinen "anopin unelmavävy" oli jätetty ja miehet olivat no.. varmasti ainakin lievästi sanottuna vastakohtia. Piti kokeilla rajoja ja katsoa mikä on oma juttu. Tähän palaan varmasti vielä myöhemmin paremmin. Muutama tinderin kautta poikinut tapailu, osa oli enemmän vakavaa ja osa pääsi juurikin kategoriaan vällyjenväli kaveri. Tuli ihastuttua palavasti (laitan äitiyshormoonien ja yksinäisyydentunteen piikkiin heh) ja ei niin palavasti.

Nyt olen kuitenkin onnellisesti parisuhteessa. Olen kasvanut hurjasti äidiksi tultuani, arvoni ovat, jos nyt ei muuttunut niin ainakin selkeytyneet. Arvostan arjen pieniä asioita ja parasta maailmassa on ehdottomasti poikani Max. Ja mieheni ja eläimet. Perhe. Elämä on ihanan tasaista ja olen onnellinen. Ainakin suurimmaksi osaksi ajasta. Välillä tulee punaista erroria joka huutaa "run forest run", mutta se johtuu varmasti siitä, että elämäni on muuttunut totaalisesti äidiksi tultua. Vaikka vastuuta on aina ollut,on sitä nyt ihan eri tavalla. Oma minä jää monesti kaikessa taka-alalle ja sitten pitäisi heittäytyä vielä tyttöystävän rooliin. Se on välillä haastavaa. Äidistä tyttöystäväksi. Onneksi mieheni kanssa voin olla molempia samaan aikaan. Se helpottaa paljon. Vaikka olen perheen pää kotonani pojan kanssa ja asetan rajat,pidän aikataulut sekä kasvatan ja joskus kai jopa koulutan.. niin saan silti parisuhteessa olla herkkä ja pahoittaa mieleni. Kuulostaa varmaan hassulta,mutta se on se herkkä puoleni jota äitinä yksinhuoltajana ei aina tarpeeksi pysty tuomaan esille. On oltava vähän isiä ja vähän äitiä.

Parisuhteessa ollessa on omat huonot ja hyvät puolensa. Ehdottomasti omasta mielestä parhaita puolia tässä suhteessa on turvallisuuden tunne. Se että tiedän mieheni suojelevan meitä molempia jos tarve vaatisi. Välillä toi maalaisjuntti saa vähän käsikarvat pystyyn ja haukkomaan henkeä mutta on se vaan ihana. Pitää mua hyvänä ja pitää maxia hyvänä ja on pojalle enempi isä kuin kukaan koskaan. Sitä arvostan ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Ja sitä, että se jaksaa katsella mua silloinkin kun flippaan haha.

Nyt kömmin murun kainaloon ja alan huomenna työstämään haastattelua laatimieni kysymysten pohjalta. Vastaajina on miehiä sekä naisia. Sinkkuja ja varattuja. Mielipiteitä. Heidän omiaan. Pysy kuulolla!

Kauniita unia!

-Jonna

Kuvat: google

Alastomuus

Ihan alkuun iso kiitos jo jokaiselle, joka eilen osoitti mielenkiintoa uutta blogiani kohtaan! Teitä oli tilastojen mukaan hurja määrä joten eiköhän jatketaan samaa rataa!

Niinkun otsikkokin jo kertoo,niin tänään haluan kertoa oman mielipiteeni alastomuudesta. Aihe on hyvin tavanomainen,jokaista meitä joka päivä koskettava. -Vai onko? Pystyykö joku teistä todella vaihtamaan kotona vaatteet sekä käymään suihkussa ja saunassa ilman,että olisitte hetken aikaa ilman rihman kiertämää? Jos vastasit kyllä, ilmoittaudu minulle ihmeessä! Haluan nimittäin tietää miten tämä on mahdollista :)

Alastomuuden arkisuudesta huolimatta, aihe tuntuu olevan monelle suomalaiselle tabu. Aina se ihmetyttää, nolottaa ja herättää kummaksuntaa. Tämän tekstin innoittajana toimi tänään Facebookin koirat-ryhmässä jaettu Ilta-Sanomien linkki, jossa Anna Abreu esiintyy yläosattomissa koiranpentunsa kanssa. Linkin pääset lukemaan tästä: http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1442472505431.html

Omasta mielestäni kuva on kaunis ja ihanan raikas otos. Kuva omistajasta ja koirasta, ei niinkään alastomuudesta tai itsensä tyrkyttämisestä.
Tästä kuvasta nousi tietysti kuitenkin ryhmässä suuren suuri haloo ja uskon että samoin on käynyt myös ko julkaisun alla Ilta-Sanomien sivuilla.
Miksi? Onko syynä mahdollisesti kateus? Monet kommentoijat rinnastivat kuvaa eläimiin kohdistuvana seksuaalisena ahdisteluna sekä niiden hyväksikäyttönä. Aivan älytöntä. Kommenteissa mietittiin myös,onko kuvan ottoon ollut syynä huono itsetunto vai itsensä esille tuominen. Hmm.

Meille jokaiselle on annettu vartalo. Keho. Kroppa. Millä termillä sitä ikinä haluat kutsuakkaan. Miksi emme saisi olla sinut vartalomme kanssa ja näyttää sen muulle maailmalle? Miksi automaattisesti joku on lyttäämässä ja kertomassa kuinka irstasta alastomuus on ja se että viihdyt kehossasi? Olen aihetta nyt tämän aamupäivän pyöritellyt päässä ja todennut että toiset ihmiset ovat vain selkeästi suppeampia elämänkatsomuksessaan.
Jos ihmisellä on huono omatunto,uskon että hän hoitaa sitä ( ainakin hänen kannattaisi) jollain muulla tapaa, kun lisäämällä kuvan, jossa on alasti koiransa kanssa. Liian harvoin ihmiset katsovat kuvaa kuvana. Itse monesti katson ja arvostelen kuvaa ikään kuin taiteellisesta vinkkelistä, teoksena. En niinkään arvostelemalla ihmistä itseään kuvassa tai mieti syitä kuvan ottoon. 

Neuvon jokaisen kokeilemaan samaa edes yhden kerran. Katso jotain kuvaa, jossa on alaston ihminen ja mahdollisesti esine/asia/toinen henkilö vieressä ja kysy itseltäsi, mikä siinä on niin likaista? (Ennen kuin jokainen innostuu googlettamaan jotain naked woman with dog-tyylistä) haluan varoittaa,että kyllä sieltä niitä selkeästi sairaitakin kuvia seasta löytyy.

Voisi kuvitella alastomuuden olevan myös voimaannuttava tunne. Ja etenkin naisilla ikään kuin juurilleen palaamisen tunne. Kuvittele kuvaushetki, jossa olet studiolla ja olet alasti (jokin esine kriittisen paikkojen edessä mikäli haluat)  kameran linssin edessä. Vain sinä, kamera ja kuvaaja. En tiedä mikä kasvatuksessani on aikanaan mennyt vikaan,mutta minua ainakin ajatus kiehtoo. Ei sillä, että se parantaisi huonoa itsetuntoa vaan sillä että se saisi jokaiselle hiukan tervettä ja toivottua puhdasta hyvää itsetuntoa,rohkeutta ja saisi sinut tuntemaan itsesi seksikkääksi omassa nahassa.

Otetaan siis kukkahattutädit hatut pois päästä ja nakuillaan oikein urakalla!  \,,/ Ja mikä tärkeintä, ei opeteta seuraavalle sukupolvelle,että alastomuus on myytti ja sitä tarvitsee pelätä ja hävetä!

Kliseistä mutta totta, "koska olet sen arvoinen".

-Jonna

Moro nääs!

Huh. Jo pidemmän aikaa on pää mennyt ylikierroksilla ja oon pohtinut miten asioita purkaisin, käsittelisin tai oksentaisin ulos. Ja bling.. valo syttyi pään päälle. Blogi! Siispä tuumasta toimeen. Aion jakaa teidän kaikkien kanssa MUN mielipiteet, ajatukset sekä  arkeni ja vähän enempi.

Blogi tulee olemaan kotiäidin henkireikä, jonne kirjoitetaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Realistista arkea, joka onneksi on välillä vähän muutakin kun soseita ja kakkavaippoja. Pieniä arjen iloja, jotka tekee juuri mun elämästä elämisen arvoista.

Alkuun pieni esittely.

Oon 23- vuotias nuori nainen Tampereelta. Kirjoitan kuten puhun, eli omasta ja ehkä muidenkin mielestä liikaa ja ihan omalla murteella ja joka sanaa vääntäen ja kääntäen.

Asun yksivuotiaan poikani Maxin, chihuahuamummo Fidelin ja pitbull/amstaffimiksaus Petunian kanssa.
Fideli on 8v ja näin ollen tällä hetkellä ainakin toistaiseksi hoidossa siskoni luona 'eläkkeellä' tästä sirkuksesta ja Petunia 10vko muutti meille juuri muutama viikko sitten Maxin ja minun arkea ilahduttamaan.

Asustellaan siis nyt pääosin kolmisin kerrostaloasunnossa, mutta elämäämme kuuluu myös mieheni, joka täällä aika useasti viihtyy myös.

Olen siis kotosalla ainakin vielä vuoden vaihteeseen asti, jotta saan nauttia Maxin lapsuudesta, nähdä (nähnyt jo) ensiaskeleet ja kuulla kuinka puhe alkaa sujumaan.
Jotta arki ei kävisi liian tylsäksi, tuli Petunia mukaan kuvioihin ja nyt pitäisi koulia siitä yhteiskuntakelpoinen koiruus joka muuttaa niiden ihmisten käsitykset,jotka ko roduista ei pidä. Katsotaan niitä töitä sitten vuodenvaihteen jälkeen ja sekoitetaan pakkaa taas uusiksi!

Blogia kirjoitan ainakin toistaiseksi kännykän avulla (thank lord isot näytöt ja nykyteknologia), sillä menin juuri kuukaudenpäivät sitten myymään läppärini pois nurkista pölyttymästä. Damn. Tämän vuoksi blogin ulkoasu ei välttämättä heti alkuun hivele silmiä ja tekstit saattaa mennä miten sattuu :) pahoitteluni jo etukäteen.

Vaikka blogi onkin mun oma juttu,niin haluan sen jakaa juuri sun kanssa ja olisi mahtavaa jos tulevaisuudessa saisin feedbackia siitä mitä tuumaat kirjoituksistani,osaatko samaistua elämääni, allekirjoitatko samat jutut vai oletko kanssani täysin eri mieltä. Sana on vapaa ja kaikki palaute on tervetullutta!
Parhaiten muhun saa yhteyden sähköpostilla
ihanvaanma@hotmail.com  tai jättämällä kommenttia kenttään!

Katsotaan miten homma lähtee pyörimään!

-Jonna